Aseeminen kirjoitus on tapa nauttia kirjoittamisesta ilman paineita.
Olen kirjoittanut aseemista runoutta pian parinkymmenen vuoden ajan enkä vieläkään oikein tiedä miksi. Kaikenlainen kokeellisuus kiinnostaa, mutta se ei yksin riitä perusteeksi. Verukkeina käytän lähinnä kahta asiaa, toisaalta hämmennän lukijaa, mutta samalla myös itseäni. Toiseksi otan hetken vapaata sovituista säännöistä ja merkityksistä, vajoan meditatiiviseen tilaan ilman suorittamisen tai pätemisen paineita.
Aseeminen kirjoitus ei siis välitä ajatussisältöjä, vaan pääosassa on kirjoituksen ele ja sen dokumentaatio. Liikutan kynää jo ennen kuin havainto on muuttunut johtopäätökseksi. Jälki kuvaa enemmän kokemuksiani ja nimeämättömiä tuntemuksia eli affekteja kuin selkeästi muotoiltuja ideoita. Onnistumisen kokemukseen riittää pelkkä suoritus, ei jokin mitattavissa oleva laadun määrite.
Aseeminen kirjoitus käsitteenä luotiin kolmisenkymmentä vuotta sitten. Kansainvälinen runoilijayhteisö huomasi tarvitsevansa sanan, jolla he voisivat viitata harjoittamaansa käytäntöön eli kirjoitukseen joka vain näyttää kirjoitukselta, mutta joka ei noudata tunnettua kirjoitusjärjestelmää. Historiallisesti käsite mahdollisti esimerkiksi runoilija-kuvataiteilija Henri Michaux’n graafisen tuotannon analysoinnin uudelta kannalta.
Sanan takana oleva ilmiö on kiinnostanut myös filosofeja. Esimerkiksi Roland Barthes, Gilles Deleuze, Jacques Derrida ja Maurice Merleau-Ponty ovat kokeneet tärkeäksi pohtia kirjoitusta, jonka tarkoitus ei ole ilmaista asiaansa tai luovuttaa salaisuuttaan sovittuun koodin tukeutuen.
Pakko toisaalta kysyä, mikä saa taiteilijan tarttumaan kynään ja tuottamaan jotain kuvan ja kirjoituksen välimaastosta olematta selkeästi kumpaakaan. Ehkä yritämme lähestyä ja tutkia jotain, minkä toteuttamiseen ei ole muuta keinoa. Koettelemme sekä itseämme että muita.
Muistan ensimmäiset yritykseni aseemisen kirjoituksen saralla. Jälki muistutti söherrystä ja suttua, josta englanninkieliset käyttävät sanaa scribbling ja ranskankieliset sanaa gaucherie.
En voi väittää aseemista kirjoitusta terapiaksi, mutta kokemukseni mukaan siihen liittyy terapeuttisia ominaisuuksia. Ensinnäkin se rauhoittaa. Voin myös kokea onnistumisen tunteita ilman ulkopuolelta tulevaa hyväksymistä tai tuomiota. Saan ilmaista itseäni välittömästi ilman itsesensuuria tai muiden asettamia rajoitteita. Voin kerrankin sanoa sen, mitä oikeasti tarkoitan. Pakkohan sellaisen toiminnan on tehdä hyvää ja olla jonkin sortin parannuskeino.
Mutta mitä aseemisessa kirjoittamisessa oikeastaan ilmaistaan? Jos kirjoitus ei sisällä sanoja eikä lauseita, voiko sillä sanoa mitään? Ja jos sillä ei voi sanoa mitään, miksi sen tekeminen tuntuu toisinaan niin välttämättömältä?
Kirjallisuusterapiassa kirjoittamisen ajatellaan usein auttavan kokemusten sanoittamisessa ja jäsentämisessä. Kielellinen muoto tekee mahdolliseksi tarkastella asioita, joille ei aikaisemmin ole löytynyt nimeä. Aseemisessa kirjoituksessa tapahtuu ainakin näennäisesti päinvastoin. Siinä luovutaan nimeämisestä ja palataan johonkin, joka edeltää sanoja tai sijaitsee niiden ulottumattomissa.
En kuitenkaan ajattele, että aseeminen kirjoitus olisi sanatonta puhetta, joka odottaisi tulkitsijaa. En kirjoittaessani yritä salakirjoittaa tunteitani tai ajatuksiani. Pikemminkin annan niiden vaikuttaa käden liikkeisiin tarvitsematta tietää, mistä ne ovat peräisin tai mitä ne tarkoittavat.
Tässä saattaa piillä toiminnan terapeuttinen mahdollisuus. Kaikkea ei tarvitse ymmärtää voidakseen ilmaista jotakin. Kaikkea ilmaistua ei tarvitse myöskään selittää. Kirjoitus voi jäädä arvoitukseksi eikä arvoituksen ratkaiseminen ole välttämättä sen tarkoitus.
Toisaalta minun on helppo puhua vapautumisesta, koska olen harjoittanut tällaista kirjoittamista pitkään. En enää joudu miettimään, teenkö sitä oikein. Aloittelijalle tilanne voi olla toinen. Sääntöjen puuttuminen ei välttämättä vapauta, vaan voi synnyttää uusia epävarmuuksia. Mitä minun pitäisi kirjoittaa, jos en voi kirjoittaa mitään? Mistä tiedän onnistuneeni?
Toisaalta minä olen runoilija enkä kirjallisuusterapeutti ja voin huoletta suositella aseemista kirjoittamista kenelle tahansa. Se on luovaa hulluttelua eikä taatusti vahingoita ketään. Päinvastoin sen avulla on mahdollista päästä kosketuksiin vaikeiden, ehkä myöhemmin myös vapauttavien kokemusten kanssa.
Karri Kokko on helsinkiläinen runoilija, jonka teoksiin kuuluvat mm. suomalaista mielenmaisemaa dokumentoiva kollaasi Varjofinlandia (2005), kootut runot Siinä ne nyt ovat (2025) ja romaani Helsinginkatu (2025).
Kuva: Jaakko Viljanen
